Törmäsin tuossa taannoin omat tyylisanat -konseptiin, ja sehän olikin tosi hyvä juttu. Idea on siinä, että koitetaan tiivistää oma tyyli kolmeen sanaan, joiden kanssa navigoiden ei a) tuu tehtyä hukkahankintoja, ja b) aina kun pukee jotain päällensä, niin tuntee olonsa kotoisaksi omissa vaatteissaan ja ehkä jopa nahoissaan.
Varsinkin jälkimmäinen on monesti aika haastavaa kun roppa muuttuu ja vuodet vaihtuu. Tulee jotain loma/koronakiloa ynnä muuta.
Sen verran palataan ajassa taaksepäin, että saadaan vähän taustoja tälle. Mä siis rustailin niitä kapselivaatekaappeja joskus vuonna 2017 ja aluksi se olikin tosi hyvä juttu. Paitsi että ekan vuoden jälkeen kun en käyttänyt kuin ehkä puolia siitä valitusta vaatemäärästä, seuraaviin kapseleihin valitsin sit vähemmän vaatteita. Joista käytin ehkä puolia.... kunnes oltiin siinä tilanteessa, että pukeuduin yksiin housuihin ja valitsin joka päivä ehkä kuudesta paidasta puhtaimman.
Ja puhun siis oikeesti yksistä housuista (mihin toki vaikutti kilot jotka tuli näiden vaihtareiden kyytipoikana + se, että koin kaikenlaisen ostelun ahdistavana), jotka vaihdoin toisiin kun ne hajosivat. Niillä sitten jatkettiin.
Tossa kohtaa ei oikein voida enää käyttää termiä oma tyyli.
Sellainen pohjakosketus nähtiin mun viiskymppisillä jotka tautitilanteen takia juhlittiin tosi pienesti parhaiden ystävien seurassa. Niissä samoissa - ainoissa - housuissa. Olin sentään nätin topin hankkinut.
Seuraava vaihe oli ruveta shoppaileen vaatteita. Tosi paljon tein hankintoja kirppareilta, mutta ostin kyllä uuttakin. Valitsin sen mukaan mikä sattui juuri miellyttämään silmää ja oli ehkä näyttänyt kivalta jossain Pinterest-kuvassa. Tai löytyi tyylituubaajien (vai tubettajien?) joka-naisella-pakko-olla -listoilta.
Iso osa aika vääriä valintoja, mutta ei nyt onneksi kaikki.
Mutta mä olin tosi syvällä YouTuben syövereissä oppimassa mitä tehdä löytääkseen oman tyylinsä, ja voi pojat miten monta näkökulmaa ja huomioitavaa asiaa siihen löytyykään.
Ensiksikin muodot ja mittasuhteet ja leikkaukset.
Jos uskoo tyyliguruja niin jokaisen pitäisi vähintäänkin pyrkiä näyttämään pitkäraajaiselta ja sopusuhtaiselta, eikä ainakaan homssuiselta ysäriltä. (Paitsi että se ysäri on taas kuuminta hottia sekin, että ota näistä selvä. Okei, capreja ei saa käyttää. Jos on lyhyt. Eikä tunikoita. Ne ei ole cool. Paitsi ehkä bleiserin alla, jos se bleiska on juuri oikealla tavalla vähän liian iso. Eli semmonen mitä varsin moni kuvaisi homssuiseksi - jos heiltä kysyttäisiin. ARGGGGH)
Mä olen 163 cm hyvänä päivänä, eli "petite", nykyisellään painoindeksin mukaan karvan verran ylipainoinen koko 40, ja mun kropan mittasuhteet on vähän oudot. Vyötärö on väärässä kohdassa, jalat selvästi lyhyet ja paksuhkot, varsinkin reisistä, joten sellainen ihanne kai olisi joku ylipitkä, korkeavyötäröinen liituraitahousu, ehdottomasti korkkareiden kanssa. Terävä kärki, tietysti, koska se jatkaa sitä jalan linjaa ja pidentää.
Todellisuudessa näytän ylipitkissä housuissa siltä, että oon lainannut jonkun muun vaatteita enkä tykkää käyttää korkkareita. Se juttu oli ja meni. Liian epämukavaa.
Ostin kyllä tommoset housut kirppikseltä koska ne pitää olla, mutta nyt mietin miten niitä muokkaisin.
Ja sitäpaitsi jonkun teorian (Kibbe) mukaan mun keho on mallia "soft gamine", suomennettuna pehmeesti poikamainen, sama kuin Halle Berrylla (YAY!), ja siihen malliin sopii parhaiten selkeät vaakalinjat ja cropatut (no siis pätkäistyt) lahkeet, hihat ja helmat. Ja kun katson mun asukuvia, joita oon tietty aktiivisesti napsinut saadakseni tähän asiaan jonkun tolkun, oon taipuvainen olemaan samaa mieltä. Että mua ei ole tarkoitettu gasellisääriseksi, ja näillä kintuilla mennään!
Sitten on tietysti väritykset, joten tulin hankkineeksi myös väärän värisiä vaatteita.
Huomaan toki selkeän eron siinä, jos laitan päälle mustaa joka ei nykyisellään sovi mulle ollenkaan tai tummaa sinistä joka sopii. Burgundin punainenkin käy hyvin koska se on kylmä väri, mutta tumma suklaanruskea taas ei läheskään niin, vaikka ne talvisessa sisävalaistuksessa näyttää käytännössä ihan samalta. Rakastin kovasti oranssia, mutta kyllähän se tosiaan tekee kasvoista aika kalvakat.
Ja koska väreihin liittyy myös kontrasti, niin tietenkin se periranskalainen sinivalkoinen raitapaita (joka jokaisella naisella pitää olla) on liian jyrkkä kun vertaa mun omiin sävyihin.
Senkin tiedän nyt kun olen sitä kokeillut.
Ja toki oma lukunsa ovat tekstuurit ja kerrostaminen. Kaikkea pitää ehdottomasti muistaa yhdistellä, että asuista tulee mielenkiintoisia. Ja onneksi niiden kautta päästään myös itse asiaan.
Iso virhe oli alkaa miettiä näitä tyylisanoja varsinaisina tyylisanoina, kuten klassinen, moderni, hienostunut, grunge, koulutyttö ja mitä näitä nyt on. Englanninkielisenä niitä löytyy kymmeniä ellei satoja.
Jollakulla sellainen varmasti toimii hyvinkin, mutta omalla kohdalla menin koko ajan enemmän metsään.
Iso osa vaatteista mun kaapissa on todellakin niitä klassisia, mutta että klassinen tyyli - ei missään nimessä!!! Sehän on just semmonen keski-ikäisten lähiörouvien tätityyli🤮 riittää että kauppa-apulaiset teitittelee.
Jonkun aikaa koitin olla särmikäs (edgy) mutta se oli vähän päälleliimattu, arkinen (casual) kuulosti liian ankealta.
Koitin myös hakea inspistä Pinterestistä, sekä ihan katutyyleistä, että vanhoista klassikoista joiden tyyleistä diggaan erityisen paljon. Kuten nyt vaikka Carrie Bradshaw ja myöhempi löytöni Jenna Lyons. Mutta pitkään tuijotin niissäkin ihan vääriä asioita, kuten sitä mitä näillä ihmisillä on päällä.
Oikea kysymys kuuluu, mikä on se yhteinen nimittäjä niille kerrostetuille ja mielikuvituksellisesti kuorrutetuille asuille, mitä ne oikein kertoo.
Tosielämässä alan näyttää tosi koomiselta jos lähden kopioimaan vaikka Carrien lookkeja sellaisenaan (olen kokeillut), mutta voin poimia siitä itselleni sanan. Englanniksi käytän termiä playful - leikkisä, mutta suomeksi se voisi olla pikemminkin huumori tai jotain sinne päin.
Mulle tämä huumori tarkoittaa kiiltoa, värejä, niiden yhdistelmiä ja sellaisia lisäosia, jotka on ehkä vähän väärässä seurassa. (Mikä on tietty kätevää kun aina voi teeskennellä että se oli harkittua se.)
Jostain sain ohjeeksi tehdä itselleni inspistaulun, mitä tietysti värkkäsin ahkerasti, hautasin sen, palasin siihen, hautasin uudestaan ("onkohan tää nyt edes oikeanlainen, en tykkää tästä layoutista yhtään, täytyy löytää joku muu, ei tää nyt ole yhtään mun näköinenkään...") ja palasin taas.
Ehkä kolmannella tai neljännellä yrityksellä tajusin, ettei sillä muodolla ole niin väliä, vaan sillä, että valitsen siihen kerta toisensa jälkeen samat kuvat ja voisin vähän pohtia mikä niiden merkitys on.
Farkkua. Pellavaa. Hiekkaa.
Löytyi sana carefree - huoleton.
Todellisuudessa en ole täysin huoletonta päivää elänyt sitten Äidin kuoleman talvella 2014, mutta joskus tavoitan sellaisen tunteen lomalla kun ollaan biitsillä ja tuulee, ja Rakkaani tekee sitä mistä eniten nauttii (kitesurffaa).
Mutta uskon vahvasti, että vaatevalinnoilla voi vaikuttaa mielialaan, ja ainakin tällä tavalla mä voin maksimoida ne saumat kokea jonkin asteista huolettomuutta arjessakin.
Eli mun neuvoni olis, jos nyt ryhdyt tällaista itse pohtimaan, että unohda se miltä haluat näyttää ja pohdi millaisia tunteita haluaisit itsessäsi herättää.
Kolmas sana oli hankalin.
Osallistuin ranskalainen tyyli -haasteeseen, johon piti valita 10 vaatekappaletta ja koota niitä asut 10 päivän ajan. Siinä vaiheessa vasta hiffasin, että on olemassa ranskalainen tyyli ja ranskalainen tyyli. Vähän riippuu keneltä kysyy, onko siellä farkut, se raitapaita, valkoinen paitis ja loput vaatteet mustia vaiko kenties värien kirjoa ja printtejä ja 60-70-lukulaista siluettia.
Edellinen ei innosta niin yhtään (vaikka tottaKAI multa löytyy nyt kaikki siihen vaadittavat elementit paitsi ettei ne oo mustia), jälkimmäinen on minusta ihana. (Toki jos guruilta kysyy niin mä olen liian vanha moiseen hömpötykseen, mutta tässä vaiheessa olin jo lakannut kuuntelemasta.)
French girl style oli kuitenkin liian epämääräinen, vintage liian rajaava, samoin retro. Jotain romanttisia elementtejä toki löytyy, mutta ei kyllä sekään kolissut.
Ja kun tähän samaan piti ympätä vielä se, että tietyt vaatekappaleet, muodot, värit ja materiaalit herättää mussa vahvoja mielikuvia liittyen omaan historiaan ja menneisiin vuosikymmeniin. Paljon on nimittäin muotia, johon mä olen jo pukeutunut edellisellä kierroksella. Esimerkkejä tästä vois olla vaikka vakosamettihousut (nykyiset on hyvin samaa mallia kuin ne, jotka on mulla jalassa tuossa grafiikanlehdessä jossa olin mallina 9-vuotiaana), Karhun faijalenkkarit ja varsinkin nuo rikkinäiset farkut jotka on olleet mun juttu vuodesta 1986 kun jouduin sellaisten takia rehtorin kansliaan puhutteluun.
Lopulta nappasin kolmanneksi sanakseni nostalgia. Muille se ei ehkä kerro mitään, mutta mulle kaiken tarvittavan.
Nää sanat; huumori, nostalgia ja huolettomuus - kuten tyylikin - on nimittäin henkilökohtaisia ja niiden tulkinta ihan mun omia valintoja. Mutta nyt mä pystyn sanoittamaan itselleni miksi joku asu toimii ja toinen ei - ainakin pikkasen paremmin. Koska sitten on vielä essence, sisin olemus, jota uhmaamalla saa pakan hetkessä sekaisin.
Mutta mä ehkä kirjoitan siitä joskus toiste lisää.
Jos mä vielä selitän yhden kuvan auki silleen opetusmielessä; huumoria on tietty tuo ylimääräinen olkalaukku ja kiiluvat kengät, jotka on Converset, eli sellaisenaan jo nostalgiaa. Farkkujen lahkeita ei ole huoliteltu, eikä tukkaa joka on nykyisellään minusta niin kiva kun se kihartuu itsekseen. Neulepaitaa ei ole mitenkään erityisesti aseteltu kaulan ympärille.
Tuolla alla on poolopaita, jonka koen myös nostalgisena vaatekappaleena. Saatoin valita tähän myös korvikset jotka on jotain muuta kuin ihan neutraalit perusrinkulat. Käytän lisäksi sotkuisia kaulaketjuja ja vihkisormusta.
