Lukkari: liikunta, filosofia
Löysin tehokkuudelle tämmösen määritelmän:
"tehokkuus = saavutettujen tulosten ja käytettyjen resurssien suhde".
Toisin sanoen tehokkuudella haetaan aina mahdollisimman hyvää hyötysuhdetta omille panostuksille, eikö? Tuotetaan enemmän vähemmällä.
Jos mä käyn fillaritunnilla, niin sillä on aika vähäinen vaikutus mun lihasvoimaani. Jos käyn lihaskuntotunnilla sillä on vähäinen, joskaan ei olematon vaikutus hengityselimistön kuntoon. Jos mä käyn molemmilla, menee siihen tuplasti aikaa.
Jos mä nostan 12 kg kuulaa varttitunnin, on sillä vaikutusta sekä mun lihasvoimaani kautta koko kehon, että vielä siihen hengityselimistönkin toimintaan. Jos nostan 16-kiloista, on sillä vielä enemmän vaikutusta.
Väittäisin sitä tehokkuudeksi.
Entäs sitten "tekniikka"?
Jos nyt miettii vaikka judon heittotekniikoita, niin eikö siinä opeteta niksit, joiden tarkoitus on käyttää oma ja vastustajan liike-energia hyväksi tavalla, joka ei aiheuta fyysistä vahinkoa. Eli siis tekee treenistä turvallista.
Sama pätee tietysti kuulaan, eli ei se tekniikan opettelu ole mitään sen ihmeellisempää kuin muutama yksinkertainen perusasia joiden funktio on ihan sama: maksimaalinen hyöty ja turvallisuus.
(Toisinaan kyllä tuntuu siltä, että varsinkin kuulatekniikka-sana on ehkä hiukan kokenut inflaation.
Jos kuulalla tehdään hauiskääntöä tai kulmasoutua, ei se minusta ole "kuulatekniikkaa", se on hauiskääntö tai kulmasoutu.)
Miksi nostotekniikat on helppo oppia?
No siksi, että niissä ei ole mitään kehon, luonnon tai ergonomian vastaista ja samat asiat toistuu kaikessa: hengitetään, pidetään lantio kuulan alla, ei turhia jännitetä.
Jalat hoitaa ponnistuksen, lantio pysyy suorassa ja hoitaa voimansiirron.
Ja sitten tietysti käden suoristuminen ylhäällä ja liikkeen pysäytys.
Varsinaiset haasteet iskee vasta kun venytetään aikaa ja lisätään painoja. Jopa maailman parhaalla alkaa tekniikka hajota kun tarpeeksi väsyy:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti