Elämäni mies lähti vuosittaiselle vaellusreissulleen ja minä suunnistin mökille yksinäisyyttä karkuun rakkaiden ihmisten seuraan. Lauantai nautittiin kelistä: vaikka aamusta vielä satoi niin päivällä saatiin sentään syödä lounasta ulkona terassilla. Kuvassa kaatuu puu jos ette arvanneet. Laitan sen tänne muistoksi itselleni ja laimeana esimerkkinä mun elämäni tärkeimmistä paikoista ja sielunmaisemista (joo, nyt mullakin on ikioma Instagram).
Illalla kokkailtiin äidin kanssa peuraa ja sieniä ja savustettuja juureksia ja olihan ihanaa.
Tänään satoi, välillä vähemmän, välillä kaatamalla ja keli oli kyllä harvinaisen ankea. Sellainen ilma on perinteisesti aiheuttanut mulle todella toivotonta fiilistä, mutta jostain syystä ei kuitenkaan tänään. Oikeastaan päinvastoin.
Mökkiä laitellaan talviteloille, isän kanssa käytiin nostamassa vene rantaan ja äiti pakkasi meidän petivaatteet pyykkireissulle kaupunkiin. Silti tuli olo, että ihan varmasti se kesä kyllä sitten taas tulee, kuten se on tullut viime vuonna ja edellisenä ja sitä edellisenäkin.Kuraa ja kaadettuja puita ja muistutusta siitä, ettei mikään ikinä ole itsestäänselvää. Ja elämä jatkuu kuitenkin.
Kotona lämmitin eilistä ruokaa ja joogasin. Kuulatreeniin ei tänään energiaa löytynyt.
Huomenna sitten.
1 kommentti:
Niin on, mutta toisaalta, onhan se taas melkein lokakuukin.
Lähetä kommentti