Eveliina

tiistaina, helmikuuta 18

...tiedän mikään ei palaa ennalleen

Lukkari: kuvataide


Äiti siunattiin viime lauantaina Turun Pyhän Ristin kappelissa. Saattojoukko oli Äidin toivomuksesta pieni, mutta adresseja oli kyllä tullut valtava kasa. Melkoinen kokelma värssyjä surusta ja kuolemasta jota ei ole. Ei kai niin. Murheelliset ihmiset tekee meistä kuolemattomia.



Tässä on viime aikoina oppinut paljon uutta surusta itsekin ja sen, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. On niitä, jotka tietävät kokemuksesta suunnilleen miltä tämä tuntuu ja niitä jotka eivät tiedä. Jälkimmäisiltä saa eniten neuvoja surun käsittelemiseen, edelliset tietävät, ettei tähän auta mitkään sanat ja suruja on yhtä monta erilaista kuin surijaakin. Itsekin luulin olleeni joskus tosi murheellinen, mutta tämä on ollut kyllä jotain ihan muuta, kokonaisvaltaisempaa. Sen kuvaamiseen ei ole sanoja, mutta välillä tuntuu siltä, ettei vatsa kestä.

Arvatenkin tämä murskaava vaihe menee joskus ohi, en tiedä mitä sitten seuraa. Mutta niin se vaan menee, että jos tahtoo isot ilot niin saa myös suuret surut. Ei voi valita vaan toista. Eikä ilokaan ole tästä maailmasta mihinkään kadonnut, yhtälailla naurattaa hölmöt jutut kuin ennenkin. Mutta sellainen riemuntunne on nyt kyllä vähän hukassa.



Ollaan me silti muutakin tehty kuin vaan murehdittu. Virallisiin juttuihin uppoaa aika paljon aikaa ja meidän perheessä se oli aina äiti joka ne kaikki hoiti. Isä on meidänkin kotiin tehnyt remonttia, joten vähintä mitä voin tehdä vastapalveluksena on auttaa nyt asioissa joissa voin.

Tämä nykysysteemi jossa ns. palvelut on työnnetty kaikki verkkoon ei suoraan sanottuna ainakaan helpota tilannetta. Mekin mm. saatiin kytätä laskujen tulemista. Aloin ihmetellä kun ei sairaalalaskuja kuulu, mutta ne sitten löytyivät Netpostista, kun ensin oli pari viikkoa odoteltu ohjeita (ja soitettukin jo) miten sieltä saadaan tiedot ulos. Osassa laskuista olivat eräpäivät jo paukkuneet siihen mennessä ja niistä on sitten tietysti tarvinnut soitella lähettäjälle. Turun sairaanhoitopiiri on kuulemma hanakka laittamaan perintäänkin, joten ihan hyvä, että edes siltä sotkulta nyt vältyttiin.

Pankkien suoraveloitussysteemi muuttui juuri kuun vaihteessa toisenlaiseksi (suoramaksu), mutta meille on lähetelty vielä vanhoja ohjeita jotka ovat lisänneet turhaa puhelinliikennettä. Soittelin ensin ohjeiden mukaan kierroksen laskuttajille jotka eivät osanneet sanoa mistään mitään, sitten selvisi pankista, ettei heillä edes ole tätä suoramaksuvaihtoehtoa tarjolla. Soitin myös pankkiin saadakseni suoraveloitukset katkaistua, jolloin kertoivat, että ne ovat menneet automaattisesti poikki helmikuun alussa. AsPan poika ei kyllä osannut sanoa vieläkö eelaskuja pitää kyttäillä (onneksi muistin, että olivat kertaalleen kertoneet pankista, että ei tarvitse, katkeavat automaattisesti JA kirjoittanut asian jopa ylös). Hiukan jänskättää josko oikeat laskut löytävät jatkossa oikeaan paikkaan ja montako reklamaatiota näistä saadaan vielä tehdä... Hyvä puoli tässä on se, että Äidin jäljiltä kaikki paperit ovat todellakin tiptop-järjestyksessä. 

Kirsikkana kakussa pankkitunnusten tunnuslukukortista löytyi painovirhe, joka sulki tunnukset ja niiden avaaminen vaati puhelinsoiton arkipäivänä. Mun ei pitänyt paikalla enää maanantaina olla, mutta olin sitten kuitenkin ja ne saatiin auki, mutta siinä oli kyllä kaikki katastrofin ainekset kasassa niiden kanssa. Pankista annettiin neuvo tällaisten tilanteiden varalta jaella perheenjäsenille käyttöoikeuksia (isä ei oikein ole ollut tietokoneihmisiä, eikä taida enää sellaiseksi tässä vaiheessa muuttuakaan joten mm. laskunmaksuja hoidamme me lapset), mutta sekään ei kyllä kuulosta kaikissa tapauksissa kovin hyvältä idealta kun ei kaikilla ole omaisia joille niitä voisi luottaa -vai olenko ihan väärässä... Tässä tapauksessa se ei olisi edes onnistunut koska toinen tilinomistaja oli kuollut.

Muutaman kerran olen kyllä pohtinut, että mitenköhän pärjäävät ne liki kahdeksankymppiset, hiljalleen höppänöityvät ukkoparat joilla ei ole lapsilaumaa näitä juttuja setvimässä...



Olen siis viettänyt aika paljon aikaa Isän seurana ja ollaan tehty samoja asioita kuin ennenkin: käyty kävelyllä, laiteltu ruokaa ja katsottu telkkaria. Isä on kierrättänyt mua uusia lenkkireittejä ja välillä olen vähän myös treenaillut. Luistelu on edelleen korkkaamatta, mutta jospa tässä loppuviikosta sitten viimein... edellisestä kerrasta on 20+ vuotta aikaa joten hiukan mua kyllä jännittää...

Perintöluistimien sovitus: mahtuu.
Lenkkikahvilla Ruissalossa

Lenkillä Ihalassa
Matsissa, mitä isompi (veljenpoika) kohta 8 v. edellä...
...sitä pienempi (kohta 4 vee) perässä. Molemmat aloittivat luistelun 2-vuotiaina ja on ihan huikeita.

Kummityttöni ja saunakaverini voi kävellä kottikärrykävelyä vaikka kilometrin. Uskomaton mimmi!
Jääkiituri-Isä Turkuhallissa yleisöluistelussa
Elämä siis jatkuu - meillä muilla. Ja meissä muissa.